Groteski valta

Trumpista Foucault'n kautta Caligulaan.

Voisi vaikuttaa siltä, että viime aikoina olemme saaneet heittää hienostuneet foucault’laiset valtateoriamme kompostiin.

Valta tarvitsee yhä vähemmän oikeutusta. Vallankäytön selittävä tekijä on entistä useammin pelkästään vallankäyttö itse. Vallassa ei ole paljon tulkittavaa tai paljastettavaa, koska se ilmoittaa suoraan mitä tekee ja kuinka ylpeä se on teoistaan.

Ajattelen Yhdysvaltojen Venezuelasta sieppaamaa presidentti Maduroa. Ajattelen natsipropagandaan viittaavilla postauksilla värvättyjä ICE-agentteja, jotka käyttävät väkivaltaa siirtolaisia ja mielenosoittajia kohtaan ja lopulta mielivaltaisesti keneen tahansa vastaantulijaan. Ajattelen Israelin harjoittamaa siviilien joukkotuhoamista Gazassa ja siirtokuntien laajentamista Länsirannalla. Ajattelen myös Venäjän Ukrainassa käymään hyökkäyssotaa, joka on kestänyt jo pitempään kuin Neuvostoliiton taistelu natsi-Saksaa vastaan. Vaikea on myöskään unohtaa Trumpin uhkauksia vallata Grönlanti sekä iskeä muun muassa Meksikoon ja Kolumbiaan.

Vielä jokin aika sitten yhteiskuntateoriassa oli vallalla käsitys, jonka mukaan valta kätkeytyy ensisijaisesti diskursseihin, instituutioihin, arkisiin käytäntöihin ja neutraaleiksi naamioituihin käsitteisiin. Käsitystä tukivat julkiset poliittiset puheet. Pommituksia perusteltiin demokratialla, miehityksiä ihmisoikeuksilla ja valvontaa turvallisuudella. Kansalaisia peloteltiin diktaattorien väitetyillä joukkotuhoaseilla ja heille puhuttiin edistyksestä, sivistyksestä ja moraalisesta vastuusta.

Niinpä tarvittiin kriittistä teoriaa ja monimutkaista tulkintaa, jotta vallan todelliset tarkoitusperät saataisiin esiin tekopyhän kielen alta ja jotta vallan mikrofysiikka paljastuisi koulujen, vankiloiden ja ostoskeskusten anonyymista arkkitehtuurista.

Tuo vaihe näyttää päättyneen. Valta ei vaivaudu enää teeskentelemään. Se ei piiloudu periaatteiden taakse eikä poseeraa moraalillaan vaan sanoo suoraan: me otamme tämän, koska voimme, örk, örk.

---

Vallankäyttö ilmenee nyt hävyttömän suoraviivaisena. Se ilmenee myös pitkälti järjettömänä.

Uskon, että se todella on ainakin osin järjetöntä.

Tätä on selvästi vaikea hyväksyä.

Kun lukee kriittisiä reaktioita Trumpin Venezuela-hyökkäykseen, niitä on välillä vaikea erottaa Trumpin hallinnon omista perusteluista.

“Kyseessä on öljy!” Mutta niinhän Trump itse sanoi. Hänhän piti tunnetusti lehdistötilaisuuden, jossa mainitsi öljyn 20 kertaa ja demokratian nolla kertaa.

“Ei vaan kyseessä on imperialismi!” Mutta niinhän Trump itse ylpeänä esitteli, kun hän vitsaili, että Monroe-doktriini on päivitetty Donroe-doktriiniksi.

Ei tämä ole mitään analyysia, vaan Yhdysvaltain hallinnon sanojen toistamista. Emme ymmärrä Venezuelasta riittävästi uutta puhumalla öljystä tai imperialismista.

Sitä paitsi öljy on moneen kertaan osoitettu typeräksi syyksi hyökätä maahan.¹ Yhdelläkään suurella amerikkalaisella öljy-yhtiöllä ei ole tarvetta lisäöljyyn Venezuelasta, koska niillä on jo nyt tarvittava pääsy maan öljyyn, minkä lisäksi yhtiöillä on kädet täynnä työtä muun muassa naapurimaa Guyanan halvemman ja parempilaatuisen öljyn kanssa.

Venezuelan öljyinfrastruktuuri on vanhanaikaista ja rapistunutta. Jalostamot sijaitsevat kaukana porausalueilta. Maahan pitäisi investoida viiden vuoden ajan, jotta öljyn työstämisessä olisi mitään järkeä. Suurin osa Venezuelan öljystä on joka tapauksessa niin paksua ja puuromaista, että sen jalostaminen tulisi nykyisillä markkinahinnoilla kannattamattoman kalliiksi. Trump onkin väläytellyt, että amerikkalaiset veronmaksajat voisivat ryhtyä tukemaan öljyfirmoja.

Öljyn ryöstäminen Venezuelasta ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti tuottava idea. Öljy ei siis ollut varsinainen syy hyökätä Venezuelaan, vaan vaikuttaa pikemminkin siltä, että öljy on keksitty syyksi hyökkäyksen jälkeen.

Kiinnostava nurinpäinkääntymä tapahtui siinäkin, että ennen hyökkäystä Venezuelaan sekä valtaosa yhdysvaltalaisista että Trumpin kannattajista vastusti hyökkäystä. Hyökkäyksen jälkeen kannatus on kääntynyt nousuun Trumpin kannattajien parissa. Trump ei siis hyökännyt, koska ajatus oli suosittu, vaan Trump tuotti kannatuksen hyökkäykselle toteuttamalla hyökkäyksen.

---

Jos taas puhutaan imperialismista, pitää olla tarkempi. Miksi imperialismia ylipäänsä harjoitetaan?

Yhden perinteisen teorian mukaan resurssien tai halvan työvoiman hankkiseksi. Kuten juuri esittelin, tämä ei suoraan päde Venezuelaan. Epäsuorasti se voi ehkä päteä, jos hyökkäystä ajattelee Guyanan öljykenttien suojaamisena Maduron uhkailuilta.

Toisen teorian mukaan kapitalismi tarvitsee jatkuvasti laajentuvia markkinoita kasvavan kysynnäntarpeen vuoksi, mutta mihin ihmeeseen Yhdysvallat tarvitsisi hyvin köyhän Venezuelan markkinoita.

Kolmannen näkemyksen mukaan kyseessä on valtakunnan laajentaminen ja toisten kuuliaiseksi alistaminen vain, koska niin voidaan ja halutaan tehdä. Tähän sanon, että aivan. Valta ei näytä enää tarvitsevan oikeutusta: sen selittävä tekijä on yhä useammin se itse, eikä sitä tarvitse enää paljastaa monimutkaisilla tulkinnoilla.

Ei näytä enää olevan mitään, mikä takaisi vallan rationaalisuuden edes pääoman etujen näkökulmasta. Ei ole mitään, mikä palauttaa vallan tunnistettavaksi muodoksi, ei mitään, mikä sanoisi: ahaa! näinhän tämän täytyy olla, tästähän tämä johtuukin.

Trumpin hallinnon valta perustuu osittain todelliseen perusteettomuuteen. Se toimii mielivaltaisesti, yllätyksellisesti, äkillisesti, julmasti, spektaakkelimaisesti, ristiriitaisesti ja omia etujaan vastaan.² Tämä ei palaudu mihinkään muuhun tekijään.

---

Foucault’a ei kannata silti heittää menemään kahdesta syystä.

Ensinnäkin hienostuneemmat vallan tekniikat eivät katoa mihinkään, vaikka brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu. Meitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen.

Kääntäen voi sanoa, etteivät vanhanaikainen väkivalta ja kuritus kadonneet mihinkään, vaikka 1900-luvun jälkipuolelta alkaen korostuivat ympäristöjen kautta hallitsevat “pehmeät” vallan tekniikat, kuten mielialojen sääntely, oikeanlainen koulutus, valinta-arkkitehtuurien rakentaminen ja yrittäjyyteen painostaminen.

Erilaiset vallan muodot elävät aivan hyvin päällekkäin ja limittäin.

Toiseksi eräs Foucault’n vähemmän tunnetuista käsitteistä on saattanut nousta uudelleen ajankohtaiseksi. Vuoden 1975 luennoillaan epänormaaliudesta (Les Anormaux) Foucault käsittelee ohimennen groteskia valtaa.³ Se ei muistuta uusliberaalia laskelmointia tai kuritushuoneen koneistoa vaan antiikin Rooman keisareita, kuten Neroa ja Caligulaa, tai nykyisiä autoritaarisia johtajia, Trumpia, Putinia, Netanjahua ja Modia, joiden käytös vaikuttaa yhtä aikaa lapselliselta, julmalta ja naurettavalta.

Katsotaan esimerkiksi, mitä Alf Henriksson kertoo keisari Caligulasta teoksessaan Antiikin tarinoita:

Caligula esiintyy aikakirjoissa ilkeänä hirviönä, joka teki kaikenmoisia konnamaisuuksia silloinkin, kun ei taloudellista etua ollut odotettavissa. Serkkunsa ja kasvattiveljensä Tiberiuksen hän tietenkin surmautti, ja sisarensa Drusillan hän otti monen muun naisen keralla rakastajattarekseen. Kesteissään hänellä oli tapana mittailla arvostelevin katsein kaikkia naisia, minkä jälkeen hän lähti huoneesta ja lähetti hakemaan sitä naista, joka häntä oli eniten miellyttänyt. Kun hän viimein tuli takaisin, hänellä oli tapana selostaa koko seurueelle naisen suloja. Eräissä juhlissa hän kerran purskahti kesken kaiken raikuvaan nauruun, ja kun vieraat ihmetellen kysyivät, mitä hän suvaitsi havaita niin hauskaksi, hän vastasi: “Mieleeni vain juolahti, että minulla on valta panna teiltä jokaiselta kaula poikki.”

[- -]

Hän vaati, että hänet olisi tunnustettu jumalaksi, ja tuumiskeli hakkauttaa pään pois kaikilta tunnetuimmilta jumalankuvilta ja asettaa oman päänsä sijaan. Hän ryhtyi myös poistamaan Rooman suurten miesten kuvapatsaita, jotta roomalaiset olisivat pikemmin unohtaneet heidän hyveensä. Hän harkitsi myös vakavissaan Homeroksen runojen hävittämistä, tiedotetaan edelleen; syynä oli, että Platon oli karsinut ne ihannevaltionsa lukemistosta. Muuten Caligula ei erityisesti harrastanut kulttuuria, hänen lempihuvinaan oli sirkus. Hän rakennutti suuren kilpa-ajoradan notkelmaan kahden Vatikaanin kukkulan välille, juuri sinne, missä nykyisin on Pietarin kirkko. Tämän sirkuksen keskelle hän pystytti suuren obeliskin, jonka hän suunnattomalla vaivalla kuljetti Egyptistä; tarkoitusta varten hän rakennutti valtavan aluksen. Tämä obeliski on hyvin tuttu kaikille nykypäivän Rooman-kävijöille, sillä se seisoo nykyisin Pietarinaukion keskellä. Caligula järjesti ahkerasti kilpailuja sirkuksessaan ja itse hän oli sen joukkueen innokas kannattaja, jota kutsuttiin nimellä Vihreät, prasina factio; kilpa-ajoissa oli myös punainen, valkoinen ja sininen joukkue. Kun yleisö kerran osoitti hieman suosiotaan jollekin näistä jälkimmäisistä joukkueista, keisari raivostui ja puskahti: »Toivoisinpa, että Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula!» Iltansa Caligula vietti mielellään Vihreitten tallissa, ja kilpailujen edellisenă iltana hänellä oli tapana lähettää sotilaspartio pitämään huolta siita, että ihmiset olivat hiljaa läheisissä kaupunginosissa, jottei hänen hevosensa Incitatus olisi häiriintynyt. Hän rakennutti tälle hevoselle oman marmoritallin ja antoi sille joukon orjia, lisäksi hän vakavissaan tuumi hevosen nimittämistä konsuliksi, vakuuttaa järkkymätön Suetonius, joka edelleen kertoo pöyristyttäviä asioita sitä, miten Caligula sai kerran päähänsä ryhtyä käymään sotaa. [jne.]

Groteski valta ei tarvitse arvokkuutta, järkeä tai uskottavaa moraalista auktoriteettia. Jopa päinvastoin: groteskin voima perustuu osittain siihen, että se on ilmeisen epäpätevää, ala-arvoista ja ristiriitaista. Se valehtelee avoimesti. Se sekoittaa faktoja ja moralismia, vitsejä ja uhkauksia, typeryyttä ja väkivaltaa. Sen kantaja voi olla vastenmielinen, huono ja älyllisesti heikko, eikä tämä ole mikään ongelma.

Groteski valta toimii usein katkoksellisesti, absurdisti tai täysin epäloogisesti. Se voi rikkoa tahallaan juuri niitä normeja, jotka aiemmin oikeuttivat valtaa. Siksi se hämmentää vastustajia: mihin tarttua, kun mikään ei edes yritä toimia johdonmukaisesti?

Suomessa perussuomalaiset ovat käyttäneet groteskia valtaa onnistuneesti yli vuosikymmenen. Vastustajat voivat arvostella perussuomalaisten puolueohjelmia, mutta persut eivät itsekään noudata niitä saati edes tiedä, mitä niihin on kirjoitettu. Heillä ei ole periaatteita, joiden pettämisestä heitä voisi syyttää. Äänen lausutut oikeutukset ovat lähinnä ansoja vastustajille ja silmäniskuja kannattajille.

Kaikesta tästä huolimatta, tai kaiken tämän ansiosta, groteski valta todella toimii ympäri maailman. Se ohjaa valtavia ihmis- ja omaisuusmassoja. Se päättää kuka elää ja kuka kuolee, ketkä ovat suojeltuja ja ketkä uhrattavia. Se maalittaa vihollisia ja järjestää globaaleja väkivallan spektaakkeleita. Se kylvää pelkoa ja teloittaa mielivaltaisesti. Se ei tarvitse oikeutusta, koska sen takana ovat instituutioiden koneisto, raha ja aseet. Sen ei tarvitse vedota totuuteen. Pakkokeinot riittävät.

Jos on oppinut kohtelemaan valtaa piiloutuvana, hienovaraisena ja sisäisesti rationaalisena järjestelmänä, on saattanut jäädä sokeaksi tilanteelle, jossa valta lakkaa piiloutumasta. Kriittiset teoriat horjuvat, kun ei ole enää kulissia, jonka takaa paljastuisi vallankäytön todellinen tarkoitus. Trumpin, Putinin ja Netanjahun groteskit kasvot ilkkuvat avoimen vahingoniloisina oman julmuutensa hedelmiä.

---

Groteskius on muistutus siitä, että valta ei ole ensisijaisesti järjen, legitimiteetin tai ideologian asia. Valta on ennen kaikkea kykyä tuottaa seurauksia. Se on kykyä tehdä asioita todeksi riippumatta siitä, ovatko teot miltään kannalta älykkäitä, moraalisia, johdonmukaisia tai edes tehokkaita. Vallan historia on myös typeryyden, sadismin ja mielivallan historiaa.

Ilmeinen vastaväite kuuluu: enkö nyt ole kiskomassa historian suurmiesteoriaa takaisin? Onko tässä todella kyse esimerkiksi Trumpin raakuudesta ja yksilöllisistä oikuista?

Ei tietenkään, sillä kuten Pierre Bourdieu niin hienosti muotoili televisiota käsittelevässä kirjassaan, “on mahdotonta ymmärtää yhtään mitään ymmärtämättä kenttää, joka hänet [vallankäyttäjän] tuottaa ja joka antaa hänelle hänen vähäisen voimansa”.

Parempi ongelmanmuotoilu kuuluu: mikä kaikki on sallinut Trumpin nousta toteuttamaan yksilöllisiä oikkujaan, ja mikä kaikki estää muita estämästä Trumpia toteuttamasta niitä? Miksi tällainen groteskin vallan kenttä on päässyt muodostumaan?

Keisari Caligulan mukaan nimetyn perhossuvun C. anna -lajin perhonen (Shawn Hanrahan CC)

1. Lisälukemista ja keskustelua Venezuelasta: LRB: On Venezuela; FT: The New Era of Resource Imperialism; Ones and Tooze: The Venezuela Conundrum; Politics Theory Other: The Donroe Doctrine and US Decline.

2. Omia etuja vastaan toimimisella viittaan siihen, että tarrautuessaan fossiilienergiaan Yhdysvallat luovuttaa etulyöntiaseman Kiinalle, joka johtaa maailmassa erityisesti aurinkoenergian kehittämistä; että osoittaessaan epäluotettavuutensa latinalaisen Amerikan hallinnoille Yhdysvallat sysää näitä hallintoja entistä syvemmälle Kiinan suuntaan; että kääntyessään liittolaisiaan vastaan Yhdysvallat heikentää pitkän aikavälin globaalia valtaansa; että uhkailemalla ja kovistelemalla eurooppalaisia Trump itse asiassa pakottaa eurooppalaiset yrittämään itsenäistymistä Yhdysvaltojen vaikutuspiiristä, jne.

3. Groteskia valtaa käsittelevä luento on sarjan ensimmäinen, 8. tammikuuta 1975.