Missä rahat?
Kirjallisuus on tällä hetkellä mahdollista vain, koska kirjailijat tekevät työtä ilmaiseksi.
Helsingin kirjamessut julkaisi ennätyksiä hehkuttavan lehdistötiedotteen. Messukeskuksessa kävi kirja-, ruoka- ja viinimessuilla 104 516 ihmistä. Viime vuodesta kävijämäärä kasvoi seitsemän prosenttia.
Tiedotteessa kustantajat ilmoittavat, että mitään kirja-alan kriisiä ei ole, päinvastoin. Olen lihavoinut avainkohdat.
WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen on erittäin tyytyväinen kirjamessuihin. “Ei olisi uskottu ikinä, että myynti voisi kasvaa näin paljon – myynti tulee olemaan reilusti yli 30 % enemmän kuin vuosi sitten. Puheet kirjan kriisistä ovat outoja tällä hetkellä. Myös nuoret ostavat painettuja kirjoja ja se on hyvä merkki”, toteaa Julkunen.
Otavan toimitusjohtaja Eva Reenpää kertoo, että Otavan myynneissä on ollut myös merkittävää kasvua. ”Olemme todella tyytyväisiä. Messuilla on vieraillut paljon hyväntuulisia kävijöitä. Kirjailijoiden ja lukijoiden kohtaamiset osastolla ovat olleet todella sydäntä lämmittäviä. Kaikki tämä kertoo, että kirjallisuuden merkitys kasvaa entisestään ja hyvät tarinat vetävät ihmisiä puoleensa’, toteaa Reenpää.
Suomalaisen kirjakaupan myynti- ja markkinointijohtaja Anu Tola kertoo Helsingin Kirjamessujen olleen kaupallisesti hyvin onnistuneet ja tästä on hyvä jakaa loppuvuoden joulusesonkia kohti. ”Messut menivät hienosti ja yli kovempienkin odotusten. Kirjojen ystävät saivat nauttia täysin rinnoin ohjelmasta lavoilla ja osastolla. Helsingin Kirjamessuilla oli paljon merkityksellisiä ja tärkeitä kohtaamisia kirjojen äärellä”, kertoo Tola.
Jos kirjamessut ovat niin fantastiset ja kustantamot myyvät vuosi vuodelta enemmän, missä rahat?
Olen tehnyt kirjoja työkseni kymmenen vuotta. Yhteiskirjat mukaan lukien teoksia on ilmestynyt yksitoista. Kirjamyynnistä saamani tulotilitykset tänä vuonna, kun kaikki kirjat lasketaan yhteen, olivat 326,49 euroa.
Toki kirjailijat saavat lainauskorvauksia kirjastosta. Niitä on maksettu tililleni vuoden aikana 226,51 euroa (täydennystilitys) ja 638,89 euroa (lokakuun tilitys), yhteensä 865,4 euroa.
Se on enemmän kuin kirjailijat tavallisesti saavat.
Tämän vuoden Sanasto-tilityksessä fyysisistä lainoista tekijöille maksettujen lainauskorvausten keskiarvo oli 414 euroa ja mediaani 99 euroa.
Olen siis ansainnut vuoden aikana 1191,89 euroa kirjoistani. Suomessa palkansaajien mediaanitulo on 3364 euroa kuukaudessa.
Verojen ja automaattisten maksujen jälkeenkin mediaanipalkasta jää kuukaudessa käteen noin kaksi ja puoli kertaa sen verran kuin mitä saan kirjoistani vuodessa.
Minulla ei ole tiedossa rahoitusta ensi vuodeksi, paitsi podcast-tuloja, joilla ei kata edes asumista ja työhuonetta.
Olen käyttänyt työaikaani tänä vuonna seitsemäntoista apurahahakemuksen tekemiseen. Näistä yksitoista on hylätty, viisi on avoinna ja yhteen on tullut myönteinen päätös: kolme tuhatta euroa, yhden kuukauden palkka.
Kirjailijaliiton mukaan kirjailijoiden kokonaisvuositulojen mediaani pelkästä kaunokirjallisesta työstä on juuri tämä 3000 euroa.
Mitä mieltä tässä on?
Kuka tästä hyötyy?
Käytän itseäni esimerkkinä, koska minua pidetään menestyjänä. Saan kuulla jatkuvasti, kuinka olen julkkis. Mietipä, miten hyvässä asemassa oot. Keväällä poseerasin Parnasson haastattelussa kylpytakissa. Kuten sanoin, olen tehnyt 11 teosta, ja yhdeksästä niistä on ilmestynyt juttu, kritiikki tai molemmat Helsingin Sanomissa. Olen saanut Kalevi Jäntin palkinnon ja päätynyt Hesarin top 100 tällä vuosisadalla -listalle.
Jos minä en ansaitse rahaa kirjoilla, ongelma tuskin on minussa.
Ongelma on alassa, joka on rakenteellisesti tuhoisa, oikeastaan elinkelvoton.
Kirjailijana elän sirpaleista, hyväntekeväisyydestä ja tavallisten ihmisten armeliaisuudesta.
En kuitenkaan halua almuja, vaan toimeentulon. En halua lisää töitä, vaan rahaa sitä työtä varten, jota nyt teen ja jossa olen ilmeisen menestynyt, palkittu, kiitetty, arvostettu ja pidetty.
Minulla on neljä ammattia, joista kaikista maksetaan mutta jokaisesta niin vähän, etten voi harjoittaa ammattia kunnolla. Olen kirjailija, filosofi, toimittaja ja esiintyjä. Kirjoitan kaikkia lajeja, arvioin, podcastaan, luennoin, opetan, juonnan tilaisuuksia, teen ja annan live-haastatteluja, kaikki sujuu, koska olen joutunut opettelemaan kaikkea. Tuloni tulevat mielivaltaisin kriteerein myönnetyistä apurahoista, työttömyystuesta, esiintymispalkkioista, podcast-yhteistöistä, Patreon-tilaajista, satunnaisista kirjoituspalkkiosta ja tulevaisuudessa toivottavasti myös Substack-tilauksista.
Joskus neljän ammatin yhdistelmä tuottaa hyviä vuosia. Silloin kuulun keskiluokkaan. Joskus yhdistelmä tuottaa niin huonoja vuosia, että psyykenlääkkeiden ja beetasalpaajien yhdistelmät eivät meinaa riittää. Sekä hyvinä että huonoina vuosina saan enemmän rahaa siitä, että joku tilaa 5 euroa kuussa maksavan substackini ja peruu tilauksen saman tien kuin siitä, että joku ostaa kaupasta 30 euroa maksavan kirjani.
Vaikka joku antaisi juuri minulle kymmenen vuoden toimeentulon tällä sekunnilla, se ei pelastaisi alaa. Kirjailijakollegani tekevät siivoustöitä, nostavat toimeentulotukea tai sairaskorvauksia, järjestävät kirjoituskursseja, opastavat taidemuseoissa, opettavat kieliä, työskentelevät kaikkien alojen freelancereina, varastavat, ajavat taksia ja tietenkin kerjäävät.
Tuttuni vertasi tilannetta siihen, että palopelastaja sammuttaisi tulipaloja ilmaiseksi ja kiertäisi kouluissa valistamassa saadakseen leipää pöytään. Samaan aikaan pelastuslaitos lähettäisi tiedotteita, joiden mukaan alalla menee paremmin kuin koskaan. Yleisö fiilistelisi lujaa ajavia punaisia paloautoja.
Kirjallisuuden bisnesmalli kirjailijalle on pitkän aikavälin yrittäjyys, jossa riskit kannetaan yksin ja vaurastuminen on äärimmäisen harvinaista.
Kirjailijan täytyy ideoida ja konseptoida kirja, hankkia aineisto, työstää sitä, harjoitella taitoja ja ylläpitää kykyjään. Täytyy myös kirjoittaa se kirja. Luultavasti kirja täytyy kirjoittaa uusiksi muutaman kerran. Sen jälkeen kirja on editoitava.
Kaikki on rahoitettava itse.
Jos on kirjoittanut kirjoja aikaisemmin tai saanut muita meriittejä, rahoitusta voi hakea säätiöiltä ja Taiteen edistämiskeskukselta. Vaikka ansioita olisi, hakemuksista menee itseni kohdalla läpi enintään yksi viidestä, joskus yksi kymmenestä.
Palautetta hakemuksiin ei saa. Perusteluja päätöksistä ei saa.
Jos on niin onnekas, että saa useamman kuukauden apurahan, sitä varten on lain mukaan pakko ottaa maatalousyrittäjän (sic) eläkevakuutus, joka syö noin 13 prosenttia apurahasta. Esimerkiksi kilpaillusta ja kadehditusta valtion taiteilija-apurahasta jää käteen reilut 1900 euroa kuussa. Ainakaan minä en pysty elämään sillä Helsingissä. Siksi teen neljää työtä.
Kun kirjan käsikirjoitus on niin pitkällä, että kustantaja hyväksyy sen, kirjailija saa nauttia ennakkomaksusta. Kustantaja yrittää neuvotella maksun niin alas kuin mahdollista. Kirjailijan täytyy kysellä toisilta kirjailijoilta, kuinka paljon he saavat ennakkoa. Hänen täytyy harkita, mikä on hänen markkina-asemansa. Uskaltaako hän uhata kilpailuttamisella? Onko hänellä mahdollisuuksia ehdottaa muutoksia sopimukseen?
Suomessa alan ihmiset tuntevat toisensa. Päätyykö kirjailija mustalle listalle?
Neuvotteluprosessin ansiosta ennakkomaksu nousee kahdesta tuhannesta eurosta kolmeen tuhanteen. Taas tuo kolme tuhatta euroa! Monen vuoden työstä. Kirjailijalle yhden kerran, ison kustantajan työntekijälle palkan muodossa joka kuukausi.
Ennakkomaksu vähennetään tulevista myynneistä.
Kun kirja aikanaan ilmestyy kirjakauppoihin ja äänikirjajättien alustoille, kirjailijan täytyy tehdä myös suurin osa markkinointityöstä. Parhaassa tapauksessa hän onkin jo tehnyt vuosikausia ilmaista ulkonäkötyötä, sosiaalista työtä, tunnetyötä ja metatyötä, joka on tuonut hänelle sen verran ison someyleisön, että kirjaa menee automaattisesti kaupaksi vähintään ensipainoksen verran, ja kirjailija saa luvan tehdä joskus toisenkin kirjan.
Niin sanotun taiteellisesti kunnianhimoisen kirjoittamisen kohdalla suurta maksavaa yleisöä löytyy harvemmin. Ehkä Miki Liukkonen onnistui muutaman vuoden ajan, samoin kuin Pirkko Saision kaltaiset vanhat klassikot.
Ollakseen kiinnostava tai tullakseen peräti ilmiöksi “korkeakirjallisen” kirjan, tai kirjailijan, täytyy nykyään tehdä jonkinlainen temppu.
Kirja on esimerkiksi fyysisesti valtavan kokoinen, pitkä, paksu, suuri, painava, ja sen tekeminen on vienyt seitsemän vuotta ja satoja tuhansia euroja (Erkka Filander: Siemenholvi).
Tai kirjailija myy kirjaan mainospaikkoja (Johannes Ekholm: Päähenkilö).
Tai kirjailija julkaisee kirjan ilmaiseksi ilman kustantajaa tai kustannustoimittajaa (Niko Hallikainen: Prima materia).
En usko, että yksikään näistä kirjoista olisi saanut niin paljon huomiota, ellei joko tekstisisältö tai kirjailijan maine olisi ollut perustelemassa sitä. Pelkkä “temppu” ei takaa mitään. Tempun saama huomio kuitenkin ylittää huomion, jota kohdistetaan teosten kieleen, kompositioon, hahmoihin tai teemoihin.
Varmasti kirjallisuuden suuremmat julkiset keskustelut ovat pitkään tai aina koskeneet muuta kuin kerrontatekniikkaa, romaanin rakenteen sommittelua, maailmankuvallisia piirteitä tai hahmojen välisiä suhteita. Tuntuu kuitenkin, että joskus keskusteluja käytiin edes jossain määrin kirjan tapahtumista, sanoista, kohtuuttomuudesta, herkkyydestä, seksistä, jumalanpilkasta, kunnianhimoisuudesta, maailmankatsomuksesta – siis jostakin, mikä vaatii, että edes joku avaa kirjan ja lukee sitä.
Nyt korostuvat tekstille ulkoiset eleet. Eivät täysin, koska esimerkiksi Siemenholvin fyysinen koko liittyy kirjan kaikensulattavaan pyrkimykseen ja sisäiseen arkkitehtuuriin, ja Prima materiaan on kirjoitettu sisään kysymys tiedon ja kirjallisuuden hinnasta. Silti tulee sellainen olo, että nykyisin teoksen tekstisisällön ainoa tehtävä on toimia jonkinlaisena laadun takeena, jotta teoksen julkaisusta ja tekijästä voidaan puhua “kiinnostavana ilmiönä” lukematta itse kirjaa.
Samalla on kadonnut viimeinenkin tarve maksaa kirjailijalle kirjan kirjoittamisesta.
Niko Hallikainen sanoo Piiri-substackin haastattelussa, että “muutoksen merkit ovat ilmassa. Kirjallisuus lähenee räjähdyspistettä, jossa tekeminen ei ole enää kestävää.”
HS:n haastattelussa Hallikainen sanoo: “Niin kustantaja, kauppias kuin verottajakin tienaavat meidän työstämme enemmän kuin me itse. Ja koko ajan mennään kaikenlaisten leikkauksien myötä aina vain huonompaan suuntaan.”
Helmi Kekkonen kirjoittaa blogissaan:
Kirja-alan sisällä, niiden prosessien ytimessä, monissa kirjailijoissa, piilee tällä hetkellä erikoinen, ristiriitainen ja jännittynyt tunnelma. Sen lisäksi, että kirjat myyvät vähän, huolellisia ja loppuun asti ajateltuja kritiikkejä ilmestyy aina vain harvemmin ja monet prosessin ulkopuoliset tekijät (esim. suoratoistopalvelut, kirjojen arvonlisäveron korotukset ja tekoäly) asettavat varjoa nimenomaan kirjailijoiden ylle, myös itse alan sisällä, kustantamoiden ja kirjailijoiden välillä lainehtii epäuskoa ja hämmennystä.
Kun puhun kirjailijatuttujen kanssa tunnelmista, viesti on selvä: Hei kirja-alan ihmiset, te jotka kuukausipalkalla, suurilla myyntituloilla tai pääomatuloilla hehkutatte kirjallisuuden tärkeyttä ja kukoistusta, syökää nyt oikeasti perseenne. Syökää se hitaasti, nautiskellen, lautasliina kaulassa. Syökää ja pudotkaa paskahuussiin. Emme ole samalla puolella. Te olette omistavaa luokkaa tai palkkaa saavaa henkilökuntaa. Teillä on rahat ja valta. Te esiinnytte arvokkaana mutta olette pelkkää limaa. Me olemme alistettuja, jotka kerjäävät tullakseen alistetuiksi. Me olemme ne sisäelimet, jotka te paloittelette ja paketoitte kuluttajille. Me olemme se mähnä, jota te pyyhitte pöydältä, ennen kuin seuraava kirjailija ryömii sisään nöyränä ja kiitollisena. Jos kirjallisuus on teidän silmissänne puhdas, me tahraamme sen. Jos se on teidän mielestänne arvokasta, me rikomme sen. Jos se on teille juhla, me tulemme sinne likaisina, myöhässä ja kännissä. Me olemme tekstin rikkaruoho, sen huonosti pestyt hampaat. Joten seuraavan kerran kun avatte suunne hehkuttaaksenne kirjallisuuden tärkeyttä, sulkekaa se, tai syljemme sinne. Ps. Rahat tänne!
Olen minäkin tietysti iloinen kustantamoistani. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Saan ilmaisen lounaan pari kertaa vuodessa. Joskus on pikkujoulut!
Henkilökunta jaksaa kuunnella valitustani ja tarjoaa minulle kahvia kauramaidolla.
Kun kyselen, mihin rahat oikein menevät, kustantamoissa selitetään minulle kärsivällisesti, että kustannukset ovat nousseet, painokuluihin menee niin paljon rahaa nykyisin, logistiikka on haasteellista, editointi ja markkinointi maksavat, äänikirjajäteillä on kova neuvotteluasema, ja pitäähän sitä olla kaupallisia supertähtiä, jotta minunkin marginaalisia kirjojani on varaa kustantaa.
Vuodatan tilanteesta tutulleni, kirja-alan paatuneelle ammattilaiselle. Hän jatkaa kärsivällistä selittämistä siitä, mihin kustantaja jäi. Jos sun tulot kirjoista on nyt kolme tonnia vuodessa ja tekijänpalkkio 20 prossaa, sadan prosentin palkkiolla sun vuositulo olisi 15 000 euroa. Skenaario ei ole edes teoriassa mahdollinen. Silti se ei riittäisi elämiseen.
On perseestä, että rahat jaetaan suosion eikä taiteellisen laadun perusteella, mutta ongelmana ei silti ole varsinaisesti kaupallisen toiminnan tulonjako vaan taiteilijoiden toimeentulo. Siihen ratkaisu pitäisi löytää yhteiskunnan tasolta: perustulo, taiteilijapalkka, avokätinen apurahajärjestelmä, verohelpotukset, muut tuet tai jotain.
Pohjimmiltaan ongelma lienee yleinen oikeistolainen ajattelu, joka näkyy esimerkiksi siinä, että lainauskorvaukset perustuu nykyisin suosioon. Leijonanosa verovaroilla maksetuista rahoista menee JK Rowlingille, Mauri Kunnakselle ja Satu Rämölle, jotka jo valmiiksi tienaa miljoonia.
Olemme tosiaankin tilanteessa, jossa ehkä kymmenkunta menestyskirjailijaa vie lähes kaikki tulot. Loput murut jakautuvat tuhansien onnettomien kirjailijoiden kesken.
Kaipa rahojen päällä istuvat ihmiset voivat aivan hyvin elää maassa, jonka kirjallisuudesta ei ole jäljellä muuta kuin Islanti-dekkarit ja Max Seeck.
En usko, että itse voin. Siksi olen tehnyt kirjoja lähes ilmaiseksi.
Koko ala pyörii vain sen ansiosta, että kirjailijoilla on fetissi tehdä kirjoja, niin kova fetissi, että he alistuvat lähes mihin tahansa ja tekevät kirjoja ilmaiseksi.
Samaan aikaan alan instituutiot kertovat kasvusta, yleisöennätyksistä ja “kirjallisuuden merkityksen vahvistumisesta”.
Syökää perseenne.
Hyvä teksti.
Musta tuntuu, että meidän kulttuuri on enenevässä määrin vain ja ainoastaan ahnetta. Eihön tuo tyhjästä sunny. On myös sellainen käsitys, että oikeistolainen talouspolitiikka on meillä vallitsevana. Mua henk.koht. tympii Kokoomuksen valta, koska se näkyy ihan kaikessa. He ovat päässeet tekemään liian kauan kuntapolitiikkaa ja myös vuodesta 1987 hallituspolitiikkaa.
Nuo arvot mistä puhut on niin läpeensä oikeistolaisia. Se, joka julkaisee kirjasi, ansaitsee siitä voitot, ihmeellisesti julkaisijasta tulee kirjan sankari. Eli tekijä. Sama kuin ennen oli levy-yhtiöiden kanssa, artisti maksoi ja maksaa edelleen. Moni on menettänyt omaisuuden huonojen diilien takia. Nykyään artistit osaavat puhua paremmin ja perustavat heti kättelyssä itselleen osakeyhtiön.
Ei ole enää Lallukoita, jotka julkaisevat kulttuuria ja taidetta rakkaudesta lajiin. Mesenaatitkin taitavat pyöriä lähinnä Slushissa. Tuo on puhdasta yritystoimintaa, joka ansaitsee muiden työstä. Kysymys ei ole enää ansaitsemisesta, vaan maksimaalisen voiton tekemisestä. Ihan kaikessa, myös kirjoissa.
En tunne julkaisijoiden ja kirjayritysten historiaa, mutta muistaisin, että vielä 1980-luvulla kirjailijat ansaitsivat rahaa ja elivät kirjoillaan. Pitääkö paikkaansa, vai onko tämä vain mielikuva?
Nythän on kauan ollut vallalla sellainen käsitys, ettei musiikista tarvitse maksaa. On kasvanut kokonainen sukupolvi, joka kuuntelee kyllä jatkuvasti, mutta eivät halua maksaa musiikista. Sitten taas joku Coldplay myy Stadikan muutaman kerran loppuun. Hyvin kuvaavaa millainen sukupolvi tekee päätöksiä siitä, kuka ansaitsee rahaa ja kuka ei. Coldplay on kyllä tienannut eläkerahansa, koska yleisö on tyhmää ja säälittävää. Fomo tai mikä tahansa somessa opittu vouhotus ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Eiköhän siellä ole taustalla ilmainen yhteiskunta. Mutta on se vaan outoa, että vloggaaja tienaa miljoonia pelkällä hölinällä. Tästä sen näkee kuinka paljon arvostan tätä uutta kulttuuria. Siihen kiteytyy niin paljon kaikkea typerää ja ajattelematonta. Helpon rahan tekeminen sekoittaa pään. He eivät elä ihan samassa maailmassa..
En esimerkiksi ymmärrä Taylor Swiftin suuruutta, koska ei ole mitään ymmärtämistä. Markkinointi ja viidakkorumpu. Tarve kuulua johonkin, tarve olla erottumatta. Mitä, jos rohkeaksi kuviteltu kansa onkin täynnä pelkureita, jotka antaisivat mielellään vastuun elämästään muille.
Taylorin musiikki ja esiintyminen ei ole niin hyvää, kuin suosio näyttää, se vaan osuu keskinkertaiseen makuun. Maailmassa mitataan hyvyyttä ja paremmuutta seuraajien ja yleisön lukumäärällä. Mitä se kertoo ihmisistä? Ei paljon mitään, varmasti vain sen, että iso osa ihmisistä kokee voimakasta tarvetta kuulua laumaan. Ja miljoona kärpästä ei voi olla väärässä; paska on hyvää.
Minusta vaikuttaa siltä, että ihmisen tyhmentyminen johtaa siihen, että meillä ei kohta ole mitään käryä mitä jonkun asian tekeminen maksaa. Kuinka paljon tietoa ja taitoa yhden tuotteen tekeminen vaatii. Kirja tai puinen jakkara. Itse olen rättipuolen käynyt, ja ihmettelen miten heppoisesti ihmiset suhtautuvat vaatteisiin, miten nopeasti niitä voi heittää pois, kun mulla on edelleen yli 20 v vanhoja lempimekkoja ja takkeja. Ihmiset eivät enää kiinny, asiat eivät ole niin arvokkaita ja kaiken voi korvata.
Nykyään ihmiset eivät osaa itse tehdä mitään. Kädentaidot ihan kateissa, edes fillarin kumin reikää ei osata paikata. Etenkään oikeistolaiset poliitikot eivät kauheasti harrasta harsimista ja sahaamista. Sipilän lukuunottamatta, joka itse tuunaa veneitä ja silti leikkasi koululaisten kädentaidoista, että varmasti ei kasva insinöörejä. Lyhytnäköistä ja typerää.
Minä olen oppinut äidiltäni ja lähi-ihmisiltä taitoja. Kuka oppii kotona mitään, kun omilleen muuttavatkin ovat avuttomia? Tuo on sellaista porukkaa, joka ei tiedä mitä tekeminen vaatii. Jos ei osaa, ei ymmärrä.
Ihmettelen miten paljon on ihmisiä, jotka eivät osaa korjata, saatikka luoda mitään uutta. Täysin kädettömiä, jotka tuhlaavat halpavaatteisiin rahansa. Sama porukka ei ymmärrä kuinka paljon vaatteet kuormittavat ympäristöä. Ei kiinnosta, koska ei osaa ommella eikä kutoa.
Mieti, vain 100 vuotta meidän historiaa on kulunut, kun olemme jo menettäneet isovanhempiemme tekemisen meiningin. Paitsi, äitini syntyi 100 v sitten, sai minut aika vanhana, joten on kohdallani seuraavassa sukupolvessa, ei sen kauempaa. Äitini oli valmistanut kapiokirstuun kodintekstiilitkin. Vasta 80 vuotta kulunut ja monikaan, joka kapiokirstuja netissä myy, ei tiedä mikä se on ja miksi se on.
Mulla oli lähellä Karjalan evakoita, heillä oli omat reissunsa tuoreessa muistissa, kasvoin heidän muistoissa ja tarinoissa. Suren, ettei heitä enää ole kuin pari jäljellä. Koko lapsuuteni olen nähnyt miten ihmiset tekevät, käytännön asiat olivat todella hallussa. Sellaista tekemistä ei enää näe, ei ole tarpeeksi kova nälkä. Nyt vaan mietin mihin laitan kaikki enon vaimon kutomat ja virkkaamat pöytäliinat, niitä on niin paljon. Käsitöitä tehtiin talvella, kesällä oli luonnostaan paljon muita hommia.
Kulttuuri on muuttunut ja se harmittaa. Arvot ovat erilaiset. Käsittääkseni muutosta on tehty liian nopeasti. Ihminen ei ole pysynyt perässä. Täytyy voida kasvaa ja omaksua rauhassa, mutta meillä tehdään vain digiloikkia. Ihmetyttää miten Suomessakin on kritiikittömästi otettu alustat ja kaiken maailman höpötykset vastaan. Ikäänkuin se olisi ihmiskunnan kohtalo. Ei ole, se on valinta. Digitaalisuus on markkinatalouden, yritysten ja pörssien valinta. EK varmaan tykkää, mutta kuvataiteissa ei välitetä.
Suomessakin on valittu väärin ja sitten asioita korjataan. Ei yhtään ihmetytä, että tällaisessa kulttuurissa kädentaitajat ja luovat ihmiset eivät ole arvossaan. Oikeistopoliitikot eivät edusta tekijöitä, mutta ovat aina ensimmäisenä ilmaislipulla paikalla. Mieti, kuinka moni heistä on tänä vuonna maksanut mistään lipusta itse.
Kouvolassa kaupungin hallituksen kokoomuslainen jäsen haukkui klasarimuusikot, vaikka ei ollut kertaakaan käynyt konserteissa. Vielä 1980-luvulla siellä toimi kokonainen kaupungin orkesteri.
Kaupunki on harjoittanut huonoa politiikkaa, kun nuoret edelleen muuttavat pois ja muutkin karttavat kaupunkia. Siellä ei saa kuulemma edes ok-taloa myytyä, että pääsisi muuttamaan. Muuttotappiota on joka vuosi. Pieneläkeläisetkin äänestävät Kokoomusta, koska se on tuttu puolue. Eihän tuollaisessakaan ympäristössä voi luoda mitään, saatikka tulla arvostetuksi.
Mun käsityksen mukaan vain toinen tekijä ymmärtää. Vain toinen taitaja on valmis maksamaan. Palaan taas samaan asiaan. Ihmisiltä puuttuu taito tehdä ja sitä kautta kyky ymmärtää mitä teos vaatii syntyäkseen. Se ei välttämättä selitä sitä, että kuka maksaa. Me tiedetään kuka maksaa, mutta pitäisi keksiä, että miksi näin?
Missä vaiheessa kirjailijan valta on menetetty? Milloin julkaisijasta on tullut ykkönen? Se julkaisee, jolla on rahaa. Taas sama juttu, ilman Lallukoita se ei onnistu, kuten pitäisi. Julkaisija osaa julkaisemisen taidon, mutta ei ymmärrä kirjoittamisen taitoa. Se, jolla on rahat, on pakostakin päättäjän paikalla. Ihan kaikessa.
Rakkaudesta lajiin ja ymmärrystä siitä, mitä maksaa teoksen synnyttäminen. Missä nämä ihmiset ovat?
En tiedä kuka heille on antanut. Olen jo 40 vuotta kysynyt, kuka pankeille on antanut valtansa. Meillä on ilmeisesti ei-demokraattisia päätöksiä, joihin ei kosketa. Pitäisi kysyä, kuka on julkaisijalle tehnyt diilin siitä, että kirjoittaminen on arvokasta heille, mutta ei kirjoittajalle. Tuohan on kiero ja sairas sopimus.
Oscar Wilde tiesi vastauksia moneen kysymykseen jo yli 100 v sitten. Kuten, että ihmiset tietävät hinnan, mutta eivät arvoa. Meillä se vaan on jalostunut törkeäksi varkaudeksi.
Miksi kirjoittajilla ei ole omia yhtiöitä? Koska ei ole kirjapainoja? Niin tietysti. Ennen oletettiin, että toiset saavat ansionsa painamalla ja toiset kirjoittamalla. Tämä ajatus ei enää päde. Nämä eivät tiedä mitä teoksen synnyttäminen vaatii. Yhtä lailla ei aikakaan enää ole rahaa. Oikeistopolitiikka on tallonut monen toimeentulon, kun ajalla saa niin vähän mitään.
Pitäisi ilmeisesti kysyä kuka on antanut heille sen vallan? Siitähän tässäkin on kysymys.
Anteeksi, että jäin päälle.
Hyvä kysymys tosiaan on se, kuka tästä kaikesta ilmaisesta työstä hyötyy. Tällä hetkellä minkään palkattoman mutta tarpeellisen työn kollektiivinen korvaaminen (eli toimeentulon mahdollistaminen työn tekijöille) ei tunnu kovin realistiselta. Mutta vaadittava sitä on, koska ei muutos muuten ole edes teoriassa mahdollista.